#nofilter Osa 1: Ei päätä, ei häntää

#nofilter

Osa 1: Ei päätä, ei häntää

Minun oli juostava pakoon. En tiennyt miksi enkä liiemmin halunnutkaan tietää. Enkä totisesti tiennyt sitäkää, mitä halusin. Domino-keksin tai suklaajäätelön himon tunnistin, mutta samaan aikaan syvällä sisälläni kyti liekki kertoen suuremmasta puutostilasta. Mikä sen täyttäisi, kunpa tietäisi. Olisi pitänyt jatkaa teini-iässä lopetettua jääkiekkoharrastusta. Jos olisin jatkanut, olisin varmasti nyt Aleksandr Ovetškinin kanssa juhlistamassa uunituoretta NHL-mestaruutta. Kiertämässä Stanley Cupin ja mestaruusjoukkeen kanssa halki jokaisen maailmankolkan. Kaikki haluaisivat olla ystäviäni. Mutta ei. En ollut tarpeeksi lahjakas. En ollut tarpeeksi hyvä. Vaikka tosiasiassa lahjakkuus on mitä suurimmissa määrin harjoittelua. Tuhansia ja tuhansia toistoja. Niin mestarit syntyvät: tekemisestä ja kokemuksen jälkeisestä oivalluksesta.

Surkeinta kurjassa kohtalossani, että oma isäni oli yllyttänyt minut lopettamaan jääkiekon. “Haluutkohan sie nyt oikeesti jatkaa tuota pelaamista?” isä kysyi.

“Ehkä en”

Mitä halusin, kukaan ei tiennyt. Mutta isän käytös oli kuin törkeintä vääryyttä maailmanhistoriassa. Pohdin Stalinin ja Hitlerin julmuuksia ja isääni. Kuinka joku saattoi olla niin piittaamaton lastaan kohtaan? Miksi tämän täytyi tapahtua minulle? Mitä järkeä missään oli? Elämä on yhtä kärsimystä ja lopulta vielä kuolee.

“Isän syy, että elämäni on kurjaa”, ajattelin. Jos isä vain olisi kannustanut ja innostanut, minusta olisi varmasti tullut jotain. Mutta ei. Isä halusi, että hankkisin itselleni ammatin ja vaimon. Turha haihatella sen kummempia. Jollakin ne laskut on maksettava. Kunhan ei vain rupea homoksi tai jätä laskuja maksamatta, niin kaikki on hyvin. Sillä lailla isä oli elämänsä elänyt. Maksanut laskunsa tekemällä töitä, joita sattui saamaan. Isä oli ylpeä saavutuksistaan. Elämässä oli kyse laskujen maksusta. Mutta ei minusta. Olin varma, että jokin yhtälössä mättää.
Eikä elämäni ollut vain kurjaa. Se oli kokonaan, täydellisesti pilalla. Mitä 27-vuotias voisi enää saavuttaa? Kohta olisin kolmekymmentä ja tekisin hanttihommia puhelinmyyntifirmassa tai tiskarina. Sitten neljäkymmentä. Siinä vaiheessa olisi jo pakko ottaa vaimo. Ihan sama olisiko hän kaunis tai edes mukava. Kunhan joku huolisi. Sitten viisikymmentä, ja elämä olisi ohi.

Voisinhan vielä kuolla 27-vuotiaana kuten Amy Winehouse, jos kuolisin pian. Niin kaikki suuret rocktähdet tekivät. “Voi kurjuuden kurjuus, enhän minä edes ole rocktähti. Eikä minusta tule rocktähteä. En osaa edes soittaa mitään.” Sukulaiset olivat joskus kehuneet lauluääntäni, mutta vieraiden ihmisten reaktioista päätellen - en ollut Freddie Mercuryn reinkarnaatio. Toisaalta kaikki pitivät Mercurya hulluna, kun hän sävelsi Bohemian Rhapsodyn. Minuakin pidettiin hulluna, ja olin aina pitänyt sitä hyvänä merkkinä. Vaikkei se oikeasti ole merkkinä sen enempää hyvä kuin huono. Vastaanottaja on se, joka antaa viestille merkityksen.

Ehkä minusta voisi tulla kirjailija. Joo, kirjailija!, mietin ja sytytin savukkeen, Pall Mallin vaaleanvihreän. Minusta tulisi kirjailija. Mutta milloin? Sitä ei kukaan tiennyt eikä sitä onneksi tarvinnut päättää heti. Onhan tässä vielä aikaa, jos ei kuole 27-vuotiaana. Eihän yksikään suuri kirjailija ole saanut juuri mitään aikaiseksi alle kolmekymppisenä. Mikäs kiire tässä on? Täytyy elää ennen kuin voi kirjoittaa. Niin kai. Onpa ahdistavaa.

Ensi viikolla otan lopputilin, ajattelin. Kerron pomolle, että minun on seurattava sydäntäni. Tämä ei ole minun juttuni. Ryhdyn kirjailijaksi. Mutta myös kirjailijan on syötävä. Ja maksettava laskut, perkele. Ehkä säästän rahaa vielä syksyyn saakka. Niin minä teen. Elelen kaikessa rauhassa hiljaiseloa työtä tehden, säästeliäästi, ottamatta turhia paineita. Vain syksyyn saakka, sitten lopetan. Kyllä minä siihen saakka kestän.

Puhelin soi. Tai ei se soinut, sillä vuonna 2017 puhelimet eivät soi. Ne tärähtävät. Samaan aikaan tapahtui paljon. Sydän jätti puolitoista lyöntiä välistä. Kiskurin elkein se otti kaiken takaisin korkojen kera ja iski seuraavat tahdit kolminkertaisella nopeudella. Olisiko se hän? Vakaa käsi hakeutui puhelimen ympärille ja painoi rauhallisesti näytön avausnappia. Ei, se ei ollut hän. Se oli hänen paras ystävänsä.

“Onko sulla yhtään kukkaa?”

“Ei. Mut vois hommata jostain. Onko siula nuuskaa?”

“On miula pari kiekkoo. Mistä myö kukkaa muka hommattais?”

“En tiiä vielä. Mut kyl myö jotain keksitään. Keitätkö kahvit, jos tuun siihen?”

“No miepä pistän tippumaan.”

“Jee, kohta päästään polttelemaan”, hän ajatteli. Poltellessa ei tarvinnut miettiä eikä stressata sen kummemmin. Kunhan vain katseli Netflixiä ja otti rennosti. Mikä sen parempaa? Hihii, nyt vedetään taju kankaalle eikä stressata. Siitähän elämässä on kyse. Niinhän Tuomas Enbuske sanoi: “Elämän tarkoitus on nousuhumala hyvien ystävien seurassa.”


Olen ollut päihdeaddikti vuodesta 2003 lähtien. Olin silloin 12-vuotias.

Mitä 12-vuotiaan itäsuomalaisen pojan elämässä tapahtui? Jotain kamalaa. Jotain niin hirvittävää, ettei sitä voinut ymmärtää. Millään ei ollut enää mitään merkitystä. Missään ei ollut enää järkeä. Ei se niin hirvittävää näin viidentoista vuoden jälkeen enää ole. Se vain on. Me annamme asioille merkityksen.

Enoni tappoi itsensä. Äitini veli. Hirttäytyi omassa lapsuudenkodissaan ja minun mummolassani eräänä keväisenä aamuna. Miksi hänen kuolemansa oli minulle niin suuri asia? Hän oli ollut koko ikäni henkilö, jota olin katsonut ylöspäin. Hän harrasti metsästystä ja kalastusta ja tykkäsi korjata ja tutkia kaikkea. Hän ei jättänyt mitään puolitiehen vaan hoiti aina hommat loppuun saakka. Kuten myös viimeisen tekonsa. Ironista oli, että enoni päätti päivänsä samana päivänä, jolloin valmistui diplomi-insinööriksi. Hänellä oli kaunis ja kiva tyttöystävä sekä oma koti Lappeenrannassa. Hänellä oli kaikki se, mitä kohti minua oli aina ohjailtu.

Kaikki näytti olevan hyvin - kunnes hän näytti, ettei mikään ulkoinen asia kerro onnellisuudesta yhtään mitään.

Silloin ryhdyin polttamaan tupakkaa päivittäin. Ryhdyin tappamaan itseäni. Eihän missään ollut mitään järkeä muutenkaan. Ihan sama.

Oma isänikin on röyhytellyt savuja koko ikänsä. Mitä sitten? Sitä sitten, että me opimme käyttäytymismallimme kotoa. Mitä olemme nyt - on peräisin jostain, mitä on joskus ollut ja tapahtunut. Olemmeko kohtalomme vankeja? Ehkä olemme, ehkä emme.

Avain onnellisempaan elämään voi löytyä vain vastuullisuudesta. Uhrin rooliin heittäytyvä uskoo, että kohtalonsa on ennalta määrätty eikä siihen voi vaikuttaa. Ehkä näin onkin, ja vapaa tahto on vain illuusio. Mutta usko vapaaseen tahtoon on hyvän elämän edellytys. Ihminen tarvitsee hallinnan tunnetta. Ja ehkä myös aika ajoin sen menettämistä.

Uskon, että ihminen voi voittaa kohtalonsa.

Häpeän kirjoittamaani tekstiä välillä niin paljon, että tekisi mieli lopettaa, luovuttaa ja pistää homma pakettiin. Ei minusta taida olla tähän, ajattelen. Onneksi ajatuksemme eivät ole totta. Ainoa keino onnistua on luottaa prosessiin. Rakastaa prosessia. Sietää sitä, että kirjoittaa hirveää sontaa, ja sitten kirjoittaa lisää.

Välillä täytyy painaa kädet kasvoja vasten ja yrittää muotoilla naamasta pannukakku. Repiä hiuksia päästä kaikin voimin, vaikka se ei tee tekstistä yhtään parempaa. Vain kirjoittaminen tekee, jos hyvin käy. Avatkaa facebook tai vauva.fi ja huomaatte, ettei pelkkä tekstin tuottaminen vie vielä kovin pitkälle.

Jokaisen lauseen ei tarvitse räjäyttää tajuntaa eikä jokaisen kappaleen antaa sinulle yhtään mitään. En minä muutenkaan ole sinulle mitään velkaa. Tai periaatteessa todennäköisesti olen, mutta ei keskitytä nyt siihen. Välillä joudut lukemaan laiskasti ajateltua ja vielä laiskemmin kirjoitettua kuraa. Sellaista elämä on. Ei Ismokaan pelaa kaikkia rahojaan jokaisessa Salkkarit-jaksossa eikä jokainen elokuva ole Forrest Gump. Ei elämä ole pelkkää siemensyöksyä.

Uskon, että voit oppia minulta jotain. Jos et opi - voit ainakin nauraa minulle. Tai tuntea ylemmyydentunnetta. Ehkä myötätuntoa. Nähdä ihmisen. Epätäydellisen, pelokkaan, eksymiseen taipuvaisen seikkailijan. Elämme tällä pallolla ja meillä on täällä vain toisemme. Ja itsemme. Voimme löytää itsemme toistemme kautta. Samoin kadottaa. Ja sitten löytää taas. Kun ihminen haluaa etsiä itseään, kannattaa tehdä se toisten ihmisten keskuudessa. Katso läheistäsi silmiin. Näet itsesi.

...

Syksy tuli. Kaikki rahat menivät kukkaan, sipseihin, suklaapatukoihin, bussilippuihin ja uusiin kenkiin. Mitään ei jäänyt säästöön.

Keväällä sitten. Keväällä alan kirjoittaa. Keväällä minusta tulee kirjailija. Lähden Nepaliin kirjoittamaan. Siellä voin olla rauhassa ja kirjoittaa. Minun täytyy lähteä. Nyt tai ei koskaan. Elämä tapahtuu nyt. Ei huomenna, ei eilen. Nyt.

Tuntuu, että olen kertonut jo kaiken. Mutta tiedän, etten ole. Kun jatkan näppäimistön hakkaamista, jotain tapahtuu. Annan sormieni virrata. Olipa typerästi sanottu. Eivät sormet minnekään virtaa. En silti jaksa korjata ilmausta. Olen varmasti lukenut saman ennenkin: kirjoittaja haukkuu käyttämäänsä termiä ja sitten väittää olevansa liian laiska tekemään korjausta. Hän luulee olevansa hauska tai nokkela. Ei tosin ole.

Olen vakaasti sitä mieltä, että yhden ihmisen tehtäväksi riittää aivan hyvin se, että on rehellinen. Mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Olet varmaankin samaa mieltä. Itse en ainakaan pysty rehellisyyteen. Esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa keskustellessa usein rehellisintä olisi sanoa:

“Nyt haluaisin tunkea nenäni tissiesi väliin ja sitten upottaa penikseni vaginaasi, kiitos.” Mutta en sano mitä ajattelen, koska jokin ääni puolestaan sanoo: Älä perhana. Ei kannata. Tuo olisi yllättävän usein rehellisintä, mitä voisin sanoa. Mutta eihän tuollaista voi kaiken aikaa hokea. Munaton pelkuri, sairas paska? En usko. Ihan ihminen vain.

Kirjoitan kahvilassa Kaakkois-Amsterdamissa, noin kilometrin päässä paikasta, jossa asun. Jaan asunnon kahden ghanalaisen; kuusikymmentä kolme-vuotiaan miehen ja viisikymmentä-vuotiaan naisen, kanssa. Enpä olisi hetki sitten uskonut tätäkään näkeväni ja kokevani. Niin vain näen ja koen. Ei sen kummempaa, mutta ihan mukavaa.

Otin eilen lopputilin töistä ja päätin ryhtyä kirjailijaksi. Ei aavistustakaan, kuinka tässä tulee käymään, enkä niin välitäkään. Jos kukaan ei osta tekstejäni, ei voi mitään. Tuskin kuitenkaan kuolen nälkään. Elämässä pärjää ihan hyvin kun vain luottaa siihen, että elämä kantaa. Se on kantanut tähänkin saakka, miksi ei vastedeskin.

Olin melkein kaksi viikkoa töissä smoothiebaarissa Amsterdamin keskustassa. Työpäiväni alkoivat kahdeksalta aamulla. Olin usein noin viisitoista minuuttia etuajassa. Pomoni oli usein noin kaksikymmentä minuuttia myöhässä. Hän ei siitä huolimatta antanut minulle hetken rauhaa.

“Olet niin hidas, että menetän järkeni”, hän hoki. Aamurutiinit olivat aina samat. Ensin otettiin hedelmät ulos autosta ja aloin pilkkoa ananaksia. “Yritä pitää tuo pöytä siistinä! Mitä sinä nyt teet? Enkö minä sanonut, että leikkuulauta täytyy huuhdella sen jälkeen, kun olet leikannut ananaksen päät pois? Se on paskanen! Oletko idiootti?”

“Anteeksi. Teen parhaani”, vastasin yhä uudestaan.

Ananasten jälkeen oli melonien vuoro. “Milloin olet teroittanut veitsen viimeksi? Nukahdat kohta, anna tänne se veitsi, sinun pitää painaa terä kunnolla kiveä vasten, näytähän.”

Toisena työpäivänä kysyin: “Mitä haluat, että teen seuraavaksi?”

“Etkö muista mitään, mitä sanoin sinulle eilen? Haet autosta jalakset pöydille, pöytäliinan, kylmälaukut, mehupuristimen, smoothiesekoittimen… MITÄ VITTUA? MIKSI ANANASLAATIKKO ON MAASSA? MIKSI OLET LASKENUT SEN MAAHAN? ENKÖ OLE SANONUT, ETTÄ NIITÄ EI SÄILYTETÄ MAASSA? NOSTA SE YLÖS JA LAITA VAIKKA TUON KYLMÄLAUKUN PÄÄLLE! JA YRITÄ PITÄÄ TUO PÖYTÄ SIISTINÄ. JOS TERVEYSVIRANOMAISET TULEVAT PAIKALLE, HE EIVÄT OLE TYYTYVÄISIÄ. EMME VOI ELÄÄ KUIN SIAT PELLOSSA… MITÄ SINÄ TEET? ÄLÄ ROISKI VETTÄ SÄHKÖLAITTEIDEN LÄHELLÄ. OLIT EILENKIN KÄYTTÄNYT AIVAN LIIKAA VETTÄ SMOOTHIESEKOITINTA PESTESSÄSI. NE OVAT SÄHKÖLAITTEITA EIKÄ OLE HYVÄ, ETTÄ NIITÄ PESTÄÄN LIIALLA VEDELLÄ. KATSO NYT MITÄ TAPAHTUU, KUN ET KESKITY SIIHEN MITÄ TEET. ENKÖ MINÄ SANONUT, ETTÄ TUO NE JALAKSET PÖYDILLE ENNEN PÖYTÄLIINOJA? MIKÄ SINUA VAIVAA? SINULLA ON VIELÄ PALJON OPITTAVAA, MUTTA TÄYTYY SANOA, ETTÄ OLET NOPEA OPPIMAAN, AINAKIN NOPEAMPI KUIN EDELLINEN TYÖNTEKIJÄNI. HÄN OLIKIN TÄYSI IDIOOTTI. MINÄ OLIN OLLUT KOLMEKYMPPISEKSI MENNESSÄ VIIDESSÄKYMMENESSÄ ERI TYÖPAIKASSA, JA MYÖS JOKAINEN POMONI OLI IDIOOTTI. MINULLA ON MOTTO: PIDÄ YSTÄVÄT LÄHELLÄ JA VIHAMIEHET VIELÄ LÄHEMPÄNÄ. MIKSI SINUN TÄYTYY OLLA NOIN IDIOOTTI? NYT RIITTÄÄ PUHEET. OLET PUHUNUT RIITTÄVÄSTI. VOIMME MENNÄ SUNNUNTAINA KAHVILLE, JOS HALUAT RUPATELLA JOUTAVIA. RAKASTAN TÄTÄ TYÖTÄ, ASIAKKAAT JA TYÖKAVERINI VAIN OVAT IDIOOTTEJA. TURISTIT TULEVAT JA MENEVÄT ENKÄ VÄLITÄ HEISTÄ PASKAAKAAN. TULEPA VÄHÄKSI AIKAA TÄHÄN TISKILLE, TEE MINULLE MANGOSMOOTHIE, SITTEN KIIWI, SITTEN MANSIKKA. MEHU ON LOPUSSA, PURISTA LISÄÄ HETI KUN EHDIT JA YRITÄ PITÄÄ TUO PÖYTÄ SIISTINÄ. MITÄ SINÄ HAAVEILET? VALMISTELE MINULLE SMOOTHIE! SANOINKO, ETTÄ PIDÄ PÖYTÄ SIISTINÄ? SÄHKÖLAITE! MITÄ TEET? YRITÄTKÖ TAPPAA MEIDÄT? MIKSI ROISKIT VETTÄ SÄHKÖLAITTEIDEN VIERESSÄ? ÄLÄ KÄYTÄ NOIN PALJOA VETTÄ! TARVITSEN KOHTA MANGOA! SANOINKO, ETTÄ TUO ENSIN PÖYTÄLIINA? MIKSI TUOT MINULLE PÖYTÄLIINAN, KUN PYYSIN SINUA TUOMAAN JALAKSET PÖYDILLE?”

“Anteeksi.”

Pomoni ei ollut maailman mukavin mies, mutta opin häneltä paljon. Ainakin sen, että kovalla työnteolla voi pitää nenänsä pinnan yläpuolella, vaikka ei aina hymyilyttäisi. Hän ei ollut enää ahkerimmillaan, vaan huusi lähinnä alaisilleen samoja komentoja, joilla oli aikoinaan piiskannut itsensä työn hurmokseen. Tulen hieman surulliseksi, kun ajattelen häntä.

Myös hänen ongelmansa oli addiktio. Hän hörppi olutta pitkin päivää ja kävi toisinaan imaisemassa savut marisätkästä. Jos hän olisi alkoholin ja kannabiksen nauttimisen sijaan uskaltanut puhua, paljastaa heikkoutensa, pelkonsa ja ongelmansa, hän olisi voinut päästä eteenpäin. Nyt hän oli loukussa smoothiebaarinsa ja itsensä kanssa. En tiedä, miten olisin voinut auttaa häntä. Lähetin hänelle viestin, jossa kysyin, onko hänellä kaikki kunnossa. Hän hyökkäsi välittömästi kimppuuni. Menetin malttini ja hyökkäsin takaisin. Oikeasti rohkea teko olisi ollut ottaa iskut vastaan ja kääntää toinenkin poski. Armahdan itseni tällä kertaa.

Olen lukenut kirjan The Subtle Art of Not Giving a Fuck viimeisiä sivuja lukuun ottamatta. Kirja on yksi parhaista tähän mennessä lukemistani, mutta en ole vielä täysin ymmärtänyt sen sanomaa. Osittain olen, mutta en riittävän syvällisesti. Siinä sanotaan, ettei meillä ole aavistustakaan siitä, mitä teemme. Ja että matkustaminen on loistava keino oppia maailmasta.

Kirjassa sanottiin myös, että paikallaan pysyminen, sitoutuminen ja elämän nauttiminen raakana ovat tekoja, joita vältämme viimeiseen asti, vaikka vain ne tuovat jonkin sortin arvokkuutta ja onnellisuutta elämäämme. Nautintojen perässä juokseminen ei vie pitkälle. Nopeat nautinnot ovat onnen halpoja korvikkeita.

En vielä kunnolla ymmärrä miksi, mutta ostin kirjan konseptin, ja jotain sen suuntaista olen tekemässä. Myönnetään, että olin osan aikaa pilvessä kirjaa lukiessani.

Viimeiset kolme vuotta olen ollut enemmän tai vähemmän pilvessä. Lopetin sen Amterdamiin saavuttuani. Lopetin myös tupakoinnin, nuuskaamisen ja alkoholinkäytön. Aika iso muutos yhden ihmisen elämässä.

On se jonkin sortin muutos muidenkin elämässä vaikkei ehkä niin suuri. Et sinä lukisi tätä, jos minä olisin nyt jossain taju kankaalla katsomassa Rick and Mortya. Mitä hyötyä päihteiden lopettamisesta on ollut?

Ainakin voin antaa jollekin jotakin, vaikka tekstiä. On sekin jotain. Huumekauppiaalle annetut eurot ovat myös jollekin jotakin, mutta se ei ole sitä, mitä haluan antaa. Eikä se rehellisesti sanottuna luo hyvinvointia maailmaan. Päinvastoin.

En enää tiedä, mikä on rehellistä ja totta. Olen rättiväsynyt. Nyt puhun soopaa. Pystyn vielä vaikka mihin. Päätin kirjoittaa kuusi tuntia päivässä ja kirjoittaa kirjan kahdessa viikossa. Julkaisen tekstin ennakkotilaajille päivittäin. Ehkä en kestä palautetta ja ajaudun mieron tielle. Kyllä minä kestän. Kestän mitä vain. En varmasti kestä. Jos pysyn kuivilla, saatan kestää yllättävänkin paljon. Saa nähdä. Puhun muuten samaan aikaan ääneen kirjoittaessani. Toistelen alkuja lauseista, joita olen kirjoittamassa. Oliko turha maininta? Niin minustakin.

Pitäisi aina puhua siitä, mistä ei halua puhua. Mistä sitten en halua puhua? En halua puhua siitä. Paljon mieluummin puhun jotakin sopimatonta mutta totta. Se on hauskaa tässä lonkeronharmaiden pukumiesten ja jakkupukujen maailmassa.

“Liian moni on jo oravanpyörään kaapattu”
-Avain, Punainen tiili

Mikään ei ole sen hauskempaa kuin saada ihmiset ällistymään. “Ei tuo voinut sanoa noin!” Kyllä kuule voi ja sanoi ja pitääkin sanoa. Olemme toistemme peili. Minä näen itseni sinussa ja sinä näet itsesi minussa.

Nyt ajatus alkaa jo väsähtää ja lauseista tulee lässytystä. Mutta mitä sitten? Itse olet lässyttänyt turhaa paskaa koko elämäsi. Ja kerropa minulle: jos sinun elämäsi ja ajatuksesi ovat niin paljon loistokkaampia kuin minun - miksi ihmeessä käytät nykyhetkeäsi minun ajatusteni lukemiseen?

Ei ole aikaa, on vain tämä hetki. “Aika” on ihmisen keksimä sana. Niin ovat myös “menneisyys” ja “tulevaisuus”. Sanoja vain. Mutta kun todella mietit asiaa, ei ole olemassa mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Vain tämä hetki ON. Se on meidän yhteinen hetkemme. Kaikki tapahtuu yhtä aikaa. Jos et ymmärrä, ei se mitään. Kokeile LSD:tä tai psykedeelisiä sieniä - saatat ymmärtää.

“On vain hetki, on vain aikaa”
-Apulanta, Reunalla

LSD:ssä on se hauska puoli, että aineen vaikutusta ei todella ymmärrä ennen kuin sen kokee. Sanotaan, että voit ensimmäisen kerran jälkeen “jäädä tripille”. Se on ihan totta. Periaatteessa ensimmäisen kokeilun jälkeen olet aina tripillä. Kuulostaa pelottavalta, jos sitä ei ole itse kokenut. Niin kuulosti minustakin. Pelkäsin ihan hemmetisti ja tuntui sairaalta, että persoona ja mieli muuttuisivat. Eipä muutos silti aina pahasta ole. Miksi kuvittelemme, että muutos olisi pahasta? Muutos on muutos. Ei se tarkoita hyvää eikä pahaa. Kaikessa on sekä hyvä, että paha puolensa.

Huomaan aika ajoin ajattelevani seksiä. Haluan kirjoittaa siitä jotain. Siitä puhe mistä puute. Seksi, seksi, seksi. Sorry, mutta on pakko. Pimppi, pillu, kulli, kyrpä, pesä, kolo, tissit, vagina, hyppykuppa, pimpero, pallinaama, sutsi-satsi ja kullinlutkuttaja, velhon hiha.

Ah, tekipä hyvää.

Tuolla asteella sitä ollaan. Ei ole paljon sanavarasto ala-asteelta karttunut, saati ajattelun taso. Yritän varmasti vain sanoa, että haluaisin puhua jonkun kanssa seksistä. En tiedä mitä edes haluaisin puhua siitä.

Haluaisin vain olla jonkun lähellä. Haluanko oikeasti? Vaikuttaa siltä, että haluan ennemmin olla kahvilassa kirjoittamassa seksistä. Ei minulla ole enää edes käsitystä koko touhusta. Liekö koskaan ollutkaan. Ei kai. Oli pelottavaa myöntää tuo, myönnetään. Kai toivon, että joku muikkeli lukisi tekstini ja päättäisi ihan kiitollisuuttaan tarjota pillua tästä hyvästä. Tai sitten toivon, että joku näkisi näppäimistöä hakkaavan, ohikulkijoita mulkoilevan kalpean hyypiön ja tulisi kysymään: “Saisko sulle olla vielä mitä, semmosta juhannuksenkosteaa pillua, kenties?”

“Life is like a box of chocolates. You never know what you’re gonna get.”
-Forrest Gump

Kenelle kirjani on tarkoitettu? Ei mitään hajua. Ihan kenelle tahansa eikä kenellekään. En rehellisesti tiedä, kenen tätä kannattaa lukea tai kannattaako kenenkään. Lupaan antaa kaikkeni joka päivä.

Hitto jos tykkäsit, mä oon tyytyväinen.

Ja jos et tykännyt, vedä käteen. Osta Netflix ja kilo kukkaa. Sytytä rööki. Korkkaa bisse. Unohda, että olet olemassa. Unohda, että kuolet.

Rakkauvella,

Panusi

Kommentit

Suositut tekstit