#NoFilter II, Osa 1: Niin mielenvikainen ja päämäärätön kuin odottaa saattaa

#NoFilter II

Osa 1: Niin mielenvikainen ja päämäärätön kuin odottaa saattaa

Huomenta. Luet toisen kirjani #NoFilter II ensimmäistä osaa.

Katson ulos amsterdamilaisen kahvilan De Stadskantinen ikkunasta. Tilasin juuri kupillisen kahvia. Americano tuplana, kauramaidolla. Näen raitiovaunun ja keskeneräisen tietyömaan keskellä kaupunkikorttelia. Kirjoitin samassa kahvilassa myös yhden luvun myös #NoFilter ykköseen. Tykkään tunnelmasta, vaikka näköala ei ole paras mahdollinen. Tarjoilija on kaunis. Ja mukavakin.

Vasemmalla puolellani istuu nainen, jolla on yllään farkkuhaalari. Jostain syystä farkkuhaalari huvittaa minua. En tiedä miksi. En muutenkaan aina tiedä, miksi jokin asia minua huvittaa. Hänellä on farkkuhaalarinsa alla valkoinen paita. Pitkät, vaaleat hiukset tuovat olemukseen ripauksen ruotsalaisuutta.

Nainen kirjoittaa myös jotain. En yhtään osaa arvata, mitä. Eikä se toisaalta kiinnosta minua pätkääkään. Kirjoittakoon mitä kirjoittaa.

Oikealla puolellani taas istuu mies. Hän kirjoittaa jotain ja pitää samalla suutaan auki. Ehkä se on jäänyt auki epähuomiossa. Ehkä se jäi auki jo aamulla, kun hän lähti kotoa. Tai sitten hänen leukansa on lukkiutunut pysyvästi tuohon ammottavaan, mielenvikaiseen asentoon. Toivottavasti ei.

Mies näyttää markkinointikoordinaattorilta tai sisällöntuottajalta. Hänellä on pieni parransänki ja käsivarsista päätellen hän käy salilla. Veikkaan, että hän kirjoittaa aiheesta “markkinointisisältöjen tarinallistamisen merkityksellisyys sosiaalisen median aikakautena” tai jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Hörppään kahvia ja samalla katseeni kohdistuu tarkoituksetta hänen näyttöönsä. Ei. Hän jutteleekin vain ystävilleen WhatsAppissa.

Nyt hän pakkaa kamojaan ja lähtee. Viimeinkin. Onneksi.

Kaikilla ihmisillä De Stadskantinessa on uudet tietokoneet. Kaikilla paitsi minulla. Monilla on Applen laitteet. He eivät selvästikään ole taiteilijoita. Ei taiteilijalla ole varaa uuteen tietokoneeseen. Taiteilija käyttää rahansa ruokaan ja vuokranmaksuun.

Tänä aamuna kävin jälleen ostamassa lounassalaatin. Tarkemmin sanottuna kolme lounassalaattia.

Amsterdamissa yleisin supermarket on nimeltään Albert Heijn. Varmaan sen niminen mies on joskus toiminut kauppiaana näillä main. Kerron tämän siksi, että kaupan edessä sattui hieman omituinen tapahtuma.

Ajoin noin kaksi metriä Albert Heijnin oven ohi huomatakseni, että kaikki muut olivat jättäneet polkupyöränsä oven toiselle puolelle, oikealle. Jarrutin ja kaarsin pyörälläni takaisin päin. Oven vieressä seisoi mies, joka poltti sikaria. Parkkeerasin pyöräni ja tunsin jonkun töytäisevän reppuani. Käännyin ja huomasin, kuinka tuo sikaria röyhyttelevä mies katsoi minua todella vihaisesti ja sanoi:

“Idiootti. Etkö voinut parkkeerata kauemmas? Onko päässäsi vikaa?”

Mies menetti siis malttinsa, koska parkkeerasin pyöräni liian lähelle häntä. Olen varma, etten osunut häneen. Ja vaikka olisin osunutkin, kontakti ei olisi missään nimessä ollut voimakas. Ehkä hänellä oli huono päivä. En ole kohdannut moista käytöstä matkoillani keneltäkään.

Intiassa oli täysin normaalia, että ihmiset koskivat toisiaan kaiken aikaa joka paikassa; kaupassa, bussissa, junassa, ravintolassa, kahvilassa, kadulla. Joka paikassa. Ihmisiä on siellä niin paljon, että he tuuppivat toisiaan jatkuvasti. Jos menet Intiassa ulos, jonkun on mentävä sisälle, että kaikki halukkaat mahtuisivat olemaan ulkona.

Hieman häiritsevältä tosin tuntui Intiassa bussiin noustessa se, että joku piteli joka kerta kättään takamuksellani. Yrittävätkö he estää edessä olevaa tipahtamasta? Onko heillä kenties niin kiire bussiin, että he yrittävät työntää vauhtia? Luulevatko he, että bussi lähtee ilman heitä, jos he eivät tuuppaa edellä olevaa vauhdilla sisään? Vai onko se vain maan tapa? En tiedä.

“Olen hyvin, hyvin pahoillani, herra”, sanoin ja kävelin kauppaan.

Ostin kolme lounassalaattia, kuten sanoin. Tässä vaiheessa voin kertoa olevani lopullisen kyllästynyt fetajuustoon. Olen syönyt sitä lähestulkoon päivittäin jo viikkojen ajan. Aluksi se oli ihan hyvää ja mukavan suolaista, mutta olen selvästi saanut tarpeekseni. Ajattelin viimeksi eilen, että olen tainnut syödä sitä liikaa. Ei enää.

Tänä aamuna se maistui jo oksennukselta.

Tuntuu, kuin aivoni olisivat pikkuhiljaa muuttumassa fetajuustoksi. En enää edes tajua kaupassa käydessäni, että vihaan sitä. Löydän joka päivä pettymyksekseni ostoskoristani lounassalaatin fetalla. Ja tajuan tappioni vasta kassan jälkeen.

Sama kaava tapahtui Big Mac -hampurilaisten kanssa aiemmin. Huomasin vain käveleväni päivittäin McDonald’siin, vaikka tiesin jo vihaavani sitä. Kunnes Big Mac alkoi maistua oksennukselta. Silloin ymmärsin.

Ehkä lopetan kirjoittamisenkin vasta, kun tästä tulee oksennuksen maku suuhun.

Kirja, jota parhaillaan kirjoitan, tulee kertomaan enemmän tai vähemmän kirjoittamisesta.

Kirjoittamisessa on mielenkiintoista, että tässä voisi periaatteessa keskustella kenen kanssa tahansa. Ihan kenen kanssa vain. Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa itseni keskustelemaan Albus Dumbledoren kanssa. Se olisi täysin mahdollista. Voisin kirjoittaa Dumbledoren hahmon kirjani sivuille tuomaan viisautta ja malttia. Taitavat kyllä olla aikalailla samoja asioita, viisaus ja maltti.

Jos olet julkisuudenkipeä tyrkky, nyt on hyvä aika tulla juttusille. Saatat päätyä osaksi kirjallisuushistoriaa. Aion nimittäin voittaa kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Panu. Luuletko oikeasti, että sinä voit vielä jonain päivänä voittaa kirjallisuuden Nobelin?

Kyllä minä luulen.

Mikä kumma saa sinut ajattelemaan niin?

Ei kai siihen mitään estettäkään ole. Miksi en voisi?

KOSKA OLET SURKEA LUUSERI JA IDIOOTTI! TAJUATKO VITTU?! KETÄÄN EI KIINNOSTA SUN KUSISET KIRJASI!

Niin. Se on sinun mielipiteesi.

LUULETKO SÄ OIKEESTI, ETTÄ SAAT NOITA KIRJOJA MYYTYÄ ENEMMÄN KUIN MUUTAMAN KAPPALEEN?! KUINKA PSYKOOSISSA SÄ OIKEIN OLET, PELLE?

Kyllä minä luulen. Enkä ole psykoosissa. Itsekin muuten käytin jossain vaiheessa aikaani ja energiaani siihen, että kävin kertomassa muille ihmisille, mihin he eivät pysty ja mitä he eivät voi tehdä.

Vittu sä olet sekaisin. Mä toivon, että sä kuolet yksin ja tuskallisesti. HALUAISIN MYÖS USKALTAA TEHDÄ JOTAIN NIIN KUIN SINÄ! MIKSI EN USKALLA? SE ON SINUN SYYSI PANU MUSAKKA AUTA MINUA, HUOMAA MINUT, HAISTA VITTUSAATANAAAAAAA!!!

…

Välillä demonit hyökkäävät. En mahda sille mitään. Mutta olen oppinut keskustelemaan niiden kanssa. Niillä on aina sama sanoma. Kaipaavat halauksia. Valitettavasti minun hyvyyteni ei tällä hetkellä riitä demonien halailuun. Paitsi verbaalisesti.

…

Taas yksi raitiovaunu huristelee silmieni ohi. Farkkuhaalariin pukeutunut nainen näppäilee puhelintaan vieressäni.

Tunnen ulostepökäleen kurkistelevan varovaisesti peräaukostani. Hyvä kirja tästä tulee, ajattelen ja käyn hakemassa kupillisen kahvia. Tai siis tilaamassa. Menen ensin paskalle, ja haen vasta sitten kahvikuppini. Toivottavasti pökäle ei tipahda pönttöön poikittain, ettei roiskuva vesi kastele pakaroitani. Löysä kakka saattaisi tehdä saman, mutta sitä ei ole nyt odotettavissa. Löysä kakka ei nimittäin kurkistele. Jos olet joskus käynyt Intiassa, tiedät mitä tarkoitan.

…

No niin. Nyt on kakattu ja kahvit on juotu. Voin taas keskittyä kirjoittamiseen. Elämässä ei kannata pantata kolmea asiaa: kakkaa, kahvinhimoa ja kirjoittamista. Mainitut tarpeet kannattaa täyttää nimenomaan edellä mainitussa järjestyksessä.

Kaikkea kannattaa tietysti opetella kyseenalaistamaan. Ihan kaikkea. Varsinkin omien ajatusten kyseenalaistaminen on usein hedelmällistä. Sitä harvemmin teemme. Tai mistä minä tiedän. Ehkä sinä kyseenalaistat ajatuksiasi useammin kuin luulen. Minä en vain ole tietoinen siitä.

No nyt kyseenalaistin itseni turhaan. Olen aivan varma, ettet sinä kyseenalaista omia ajatuksiasi riittävän usein, riittävän rehellisesti. Maailma näyttäisi toisenlaiselta, jos niin tekisimme.

Olemme jatkuvasti huolissamme siitä, mitä muut meistä ajattelevat. Siksi emme koskaan kehity edes hyväksi siinä, missä haluaisimme olla mestarillisia. Hieman häpeän sietämistä se vaatii, mutta sitä elämä on. Jos vain kyseenalaistaisimme omia pelkojamme hieman enemmän, maailmamme olisi erilainen.

No nyt! Viereeni tupsahti jostain ihan hemmetin viehättävä naikkonen. Vasemmalle puolelleni.

Se farkkuhaalariin sonnustautunut ruotsalaisen näköinen blondi oli poistunut paikalta sillä välin, kun olin WC:ssä.

Mutta tämä. Varmaankin muutaman vuoden minua nuorempi. Avonainen toppi, hieman hapsottavat hiukset, pisamia, viaton hymy. Voi veljet.

Juttelimme hieman.

En pysty enää keskittymään kirjoittamiseen. Tällaista elämä on.

Tavallaan sama teema nousi esille eilen illalla myös Twitterissä. Eräs koomikko väitti, että Juha Sipilä on läpeensä paha ihminen, jolla ei ole empatiakykyä. Kommentoin, että samanlaisia ihmisiä poliitikot ovat kuin me muutkin: usein enemmän kiinnostuneita nussimisesta ja humaltumisesta kuin oman työnsä säntillisestä hoitamisesta.

“Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” -Eino Leino

Pitäisikö minun kertoa tuolle vieressäni istuvalle pisamakasvoiselle naiselle, että hän päätyi juuri tulevan Nobel-kirjailijan mestariteoksen sivuille? Luulen, että on parempi olla kertomatta. Saattaisin antaa hieman hyypiömäisen vaikutelman.

Hän katsoo minua. Toivottavasti hän ei kysy, mille nauran.

En voisi mitenkään rehellisesti selittää ajatuksenjuoksuani. Ja sitten hän saattaisi tivata:

“No, kerro nyt kun aloitit! Haluan kuulla! Tuo ei ole reilua!”

Olisin ollut hankalassa tilanteessa. En tahtoisi olla epäkohtelias ja kieltäytyä kertomasta, mutta uskoakseni SINÄ ymmärrät tilanteen pulmallisuuden. Eihän tuollaista voi mitenkään kertoa. Ei varsinkaan tuntemattomalle ihmiselle. Ei ilman, että saa hullun leiman otsaansa. Nobel-kirjailija.

Toisaalta en minä ole ennenkään liiemmin leimoja pelännyt. Kun niitä keräilee tarpeeksi, ei uutta leimaa enää edes erota vanhojen joukosta. Ihan sama, minkä värisellä leimasimella lyödään, kuinka lujaa – ja mitä siinä lukee. Yhtä mössöä kaikki.

…


Huomaan ajattelevani pikkuveljeäni ja -siskoani.

Olen asunut Amsterdamissa nyt vähän yli kuukauden. Lähdin Suomesta yhdeksäs huhtikuuta, enkä ole nähnyt heitä sen koommin. En yli kolmeen kuukauteen.

Mitähän heille mahtaa kuulua? Onkohan äidilläni ja isälläni kaikki hyvin? Entä muilla sukulaisillani? Entä ystävilläni? Kannattaisikohan kysyä? Ehkä. Ehkä ei. En ole mikään kolmevuotias enää. On aika pärjätä omillaan. Ja unohtaa lapselliset ikävän tunteet. Sinun täytyy kirjoittaa, Panu.

Ehkä tunnen hieman huonoa omaatuntoa ensimmäisessä kirjassani kirjoittamista asioista.

Mistä tässä elämässä oikein on kyse? 

Ei ainakaan tällaisesta pakkomielteisestä kirjoittamisesta. Ei tässä ole mitään mieltä. Istut vain päivät pitkät kannettavan tietokoneesi ääressä ja luulet olevasi suuri kirjailija, mitä?

Niinpä taidan tehdä.

Tee siis vihdoin jotain järkevää.

Onko tämä itseni kanssa keskustelu sitten järkevää?

Ehkä on. Etkö ole sanonut, että itsensä kanssa tulisi keskustella? Ja että omat ajatuksensa olisi syytä kyseenalaistaa?

Olen. Olen sanonut.

No niin. Kyseenalaista sitten. Kyseenalaista kaikki.

Kuka sinä olet?

Olen sinä.

Tiedän. Mutta miksi minun pääni sisällä on selkeästi havaittavissa kaksi ääntä? Toinen on pelokas ja arka. Toinen taas tuollainen, joka jyrää kaiken alleen.

Ei asia ole noin yksinkertainen. En minäkään jyrää kaikkea. Osaan olla myös lempeä, jos haluan. Tai jos sille päälle satun.

Et vaikuta minusta lainkaan mukavalta tyypiltä.

En kai minä varsinaisesti olekaan kovin mukava tyyppi.

Voitaisiinko kutsua Dumbledore tänne?

Niin, Panu?

Oletko sinä Dumbledore?

Voi Panu. Olen. Kautta vaikkuisten korvieni ja muhkuraisten polvieni, minä olen Tylypahkan entinen rehtori,  Albus Percival Wulfric Brian Dumbledore. Kutsuit minua. Onko jokin vinossa, vanha ystäväni?

Periaatteessa on. Välillä vain hieman pelkään itseäni. Tuntuu, että sisälläni asuu hirviö.

Dumbledore hymyili.

Panu, Panu. Sinuna en olisi liian huolissani. Jokaisessa meissä asuu hirviö. Jokaisessa meissä asuu myös sen vastavoima.

Puhutko nyt rakkaudesta?

Totta kai minä puhun rakkaudesta, Panu.

Ei hemmetti. Tämä tuntuu hullulta. Puhun Albus Dumbledoren kanssa.

Minusta tuntuu, että minun on syytä muistuttaa sinua eräästä lauseesta. Olet saattanut kuulla sen joskus aikaisemminkin. Se menee näin: "Sanat ovat ehtymättömin taikuuden lähteemme. Ne pystyvät sekä aiheuttamaan vahinkoa, että korjaamaan vauriot."

No… Niinhän se kyllä on. Olet aivan oikeassa. Voisin periaatteessa kysyä kuinka tuo liittyy siihen, että pelkään sisälläni asuvan hirviön. Ja kuinka se liittyy rakkauteen. Mutta veikkaanpa, että voin päätellä sen ihan itsekin.

Älä sääli kuolleita. Sääli eläviä. Sekä niitä, jotka joutuvat elämään ilman rakkaut...

JOO, riittää jo!

...

Mitä Dumbledore oikeastaan sanoi? Mietitäänpä.

Sanat ovat ehtymättömin taikuuden muoto.

Ne pystyvät sekä aiheuttamaan vahinkoa että korjaamaan vauriot.

Siinä onkin miettimistä.

Aikamoinen kirjailija tuo J. K. Rowling.

...

Veikkaan, että kirjoitusprojektista tulee tähänastisen elämäni kummallisin ja stressaavin kolmeviikkoinen. Kirjoitan kirjaa kaksikymmentäyksi päivää. BlackJackin verran.

Tiedossa on kylmää, selkää pitkin valuvaa hikeä. Ja naurua. Olen siitä aivan varma. Olen nimittäin aika hauska mies.

Jätän tämän nyt vain tähän. Mielestäni #NoFilter II:n ensimmäisestä osasta tuli niin mielenvikainen ja päämäärätön kuin odottaa saattaa.

Ehkä voisin joku päivä kirjoittaa jotain kivaakin. Mutta ei se taida olla minun tyylini.