#NoFilter II, Osa 2: Pelkkää totta

#NoFilter

Osa 2: Pelkkää totta

Tiistai 10.7.2018

Lupaan, etten kirjoita nyt mitään muuta kuin totta.

Minua harmittaa vietävästi eilinen kirjoitukseni. Siitä ei tullut hyvää kokonaisuutta. Yritin, mutta ei. En tiedä miksi, mutta se ei vain onnistunut.

On aika jatkaa etiäpäin.

Olen innoissani. Tekstiä vain pulppuaa päästäni.

Kirjoitan tällä kertaa co-working tilassa hotellin aulassa. Tila on täynnä nuoria ihmisiä tietokoneidensa ääressä. En tiedä taaskaan yhtään, mitä he tekevät. Penkkini on vino ja se vituttaa hieman. Haen kahvia.

Tärkeintä ei ole, että onnistuu joka kerta. Ei se ole mitenkään mahdollistakaan.

Miksi ei ole? En minä tiedä. Sellaista elämä vain on. Eniten epäinnistuneita maalintekoyrityksiä NHL:n historiassa on Wayne Gretzkyllä. 

Tarpeeks ku ampuu, ni joskus osuu.

Ja samalla niistä epäonnistuneista suorituksista oppii ja osuu jatkossa tarkemmin.

Olen ruoskinut ja mollannut itseäni ihan turhaan. En ole mikään idiootti. En ole hullu psykopaatti enkä narsistikaan. Ihan tavallinen ihminen, joka tykkää kirjoittaa ja mietiskellä. En ole tappanut koskaan ketään enkä aio sellaista tehdä. Koiran olen kerran humalassa yrittänyt kuristaa, kun se puri minua, mutta se siitä.

Tällä kertaa en aio kirjoittaa mitään noloa kuten esimerkiksi sitä, että minulla on farkut jalassa ja pallejani kutittaa enkä voi enkä viitsi nyt raapia niitä tässä väkijoukon keskellä. Olen ollut niin laiska pyykkääjä, että luulen alushousujeni olevan toisella kierroksella, jos tiedät mitä tarkoitan. Saattaisi siis pahimmassa tapauksessa pikkuisen “sissijuusto” lemahtaa, jos tunkisin käteni “konehuoneeseen”. Mitäpä se toisaalta minulta olisi pois. Saattaisi siitä hieman huonoa karmaa seurata, ja sitä en halua.

Anteeksi. Saisin tarpeeni paljastaa itsestäni jotain noloa johdosta varmaan halutessani diagnoosin. Mutta toisaalta siitä on hyötyä sinullekin. Omat noloutesi eivät tunnu silloin niin noloilta.

Mitä hyötyä siitä sitten kenellekään on, että et tunne itseäsi niin noloksi?

Ehkä se lievittää edes pikkiriikkisen meidän molempien olemassaolon täydellistä tarkoituksettomuutta ja siitä aiheutuvaa sietämätöntä tuskaa.

Hampaassani on taas reikä. Perrrrkele!

Matkavakuutukseni ei ole enää voimassa ja hammaslääkärissä käynti maksaa Amsterdamissa aivan perkeleesti. Voi kyrvänsyylä!

Vittuuuuuuuuuu!

No niin. On aika rauhoittua.

Olen taas tyhjän päällä.

Kun aloin hetki sitten kirjoittaa, olin voimieni tunnossa. Minusta tuntui, kuin saisin helposti täytettyä päivän tehtävän ja kirjoitettua muutaman sivun tekstiä, noin kahdeksan, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Puolentoista sivun jälkeen olen antanut kaikkeni.

Pitäisikö kertoa joku tarina? Ehkä pitäisi. Siitä saattaa kyllä tulla sanomista. Eikä pelkästään sanomista. Pelkään, että saan kranaatin yöllä ikkunastani sisään, mutta minulle se on aivan se ja sama.

Keskiviikko 11.7.2018

Ei. Antakaamme rikosten vanhentua ja pölyn laskeutua hetkisen verran.

Kerron tarinan sijaan jotain sellaista, jonka johdosta ei tarvitse pelätä kranaattien sinkoilua.

Pidin eilen taiteellisen vapaapäivän. Se teki hyvää. Twiittailin vain menemään ja katsoin jalkapalloa. Ranska voitti Belgian maailmanmestaruuskilpailujen välierässä lukemin 1–0 ja eteni finaaliin. Osuin tulosvedossakin ja voitin melkein satasen.

Yrittäessäni eilen kirjoittaa minun alkoi tehdä valtavasti mieli kannabista. Tekstin tuottaminen ei sujunut ja tunsin itseni maailman surkeimmaksi olennoksi. Lapamatoakin alhaisemmaksi toukaksi. Halusin pois. Pakoon todellisuutta.

Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Olisin ollut muutaman tunnin täysin harmittomasti taju kankaalla, katsellut Pieni talo preerialla -sarjaa, ja herännyt sohvaltani kolmen vuoden kuluttua ylipainoisena, rahattomana, työttömänä, ilman ystäviä. Niin vaarallista kannabis on.

Rakas lukija. Mistä tahdon sinulle tänään kertoa?

Ainakin voisin todeta toistamiseen, että olen aivan liian rankalla kädellä ruoskinut itseäni kirjoituksissani. Jos olet sen takia pitänyt niistä, olet sairas. Eihän sellaisessa ole mitään mieltä. En minä ole  mikään idiootti. Enkä paha ihminen. Ei kukaan ole. Et siekään.

Ottaa oman aikansa, että kirjani pääsee vauhtiin. Älä siis turhaan ole huolissasi.

Tekstin tuottaminen ei ole niin vaivatonta hommaa kuin voisi kuvitella tai kuin olen toisinaan antanut ymmärtää.

Välillä se on, välillä ei.

Minulla pyörii usein hirmuinen määrä tekstiaihioiden ideoita päässäni silloin, kun en ole läppärin äärellä. Aamullakin ajattelin asunnollani kirjoittavani jostain, mistä saisin työstettyä metritolkulla mielenkiintoista luettavaa, mutta nyt, kun käteni ovat näppäimistöllä, pääni on tyhjä kuin Twitter-addiktin sielu.

En aio vaipua epätoivoon. En nyt. Se olisi aivan turhaa. Kirjoitan vain jotain. Lopputuloksesta huolehtiminen ei auta. Se, että murehdin unohtamiani ideoita enkä saa päässäni olevia aihioita paperille, ei auta minua eikä sinua.

Meidän kannattaisi murehtia ylipäätään paljon vähemmän. Meillä on rajallinen määrä energiaa käytössämme. On rajallinen määrä asioita, joista voimme olla huolissamme. Miksi ihmeessä olisimme huolissamme, jos sillä ei ole minkään valtakunnan vaikutusta mihinkään? Olen itsekin kaiken aikaa huolissani vaikka mistä, mutta ajatushan se on tärkein näissä filosofisissa hommissa.

Istun taas Coffee Fellows’ssa, kaakkois-amsterdamilaisessa Strandvlietin lähiössä sijaitsevassa kahvilassa. Jostain syystä pidän paikasta. Täällä kirjoittaminen sujuu luontevammin kuin missään muualla. Onkohan kyseessä tottumus vai onko paikassa jotain taikaa? Ainakin saan istua rauhassa. Lisäksi kahvi on hyvää eikä kukaan pahoita mieltään eikä moiti, jos syön omia eväitä kahvin kyytipoikana.

Ei tämä minun elämäni niin kovin kummoista ole. Istun vain päivät pitkät jossain ja kirjoitan. Joka päivä. Kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan ja kirjoitan. Toistelen samoja lauseita uudelleen ja uudelleen. Hypin aiheesta toiseen mielivaltaisesti ja se saa sinut hämmentymään ja ajattelemaan, että nyt on kyllä väsynyttä työskentelyä.

Saatat ehkä hieman yllättyä, mutta kävin aamulla työhaastattelussa. Hain Netflixiltä suomen- ja englanninkielisen asiakaspalvelijan paikkaa. Haastattelu pidettiin videopalaverina englanniksi – ja osallistuin siihen sängylläni istuen.

Haastattelija kyseli normaaleja kysymyksiä, mutta ne tulivat eteeni niin yllättäen, että jäädyin hieman. Hän kysyi esimerkiksi: “Miksi hait töitä Netflixiltä?” Ja: “Miksi hait töitä asiakaspalvelusta?” Ja: “Oletko työskennellyt aikaisemmin vihaisten asiakkaiden kanssa ja jos olet, niin miten selvitit tilanteen?”

Haastattelun lopussa oli vielä yllätyksekseni demonstraatio todellisesta asiakaspalvelutilanteesta, jossa haastattelija esitti asiakasta ja minun täytyi yhtäkkiä osata palvella ja ratkaista hänen ongelmansa englanniksi.

Selvisin tilanteesta ilmeisesti mukiinmenevästi, koska pääsin haastatteluissa seuraavalle kierrokselle. Se pidetään huomenna, suomeksi, ja minulla on luottavaiset odotukset. Onhan helpompi keskustella ja vastailla kysymyksiin omalla äidinkielellään.

Mietin, onko mitään mieltä kertoa jostain työhaastattelustani. Ketä sellainen muka kiinnostaa? Mutta kyllä se kiinnostaa. Kaikista mielenkiintoisimmat asiat löytyvät usein arkipäiväisimmistä tapahtumista. Normaalista ihmisen elämästä. Ja varsinkin siitä, mitä ajattelemme normaalin arkemme keskellä.

Tarinasta tulisi tietysti paljon mielenkiintoisempi, jos kertoisin, että haastattelija oli nainen. Ja että hänellä oli paksut punaiset huulet. Ensimmäinen ajatukseni videopalaverin alkaessa oli: “Kuinka jeesuksen perkele soikoon saisin ujutettua sykkivän ja suonikkaan penikseni tuon jumalattaren huulten väliin liikkumaan edestakaisin tämän kitarisoja vasten?”

Ei siinä paljon haastattelukysymyksiin vastaamiseen tarmoa riitä, kun kaikki energia, keskittymiskyky ja veri valahtaa aivoista alakertaan ja pakkautuu penikseen.

Onneksi elämässä on tällaisia pieniä arkipäivän iloja. Eihän tässä muuten mitään tolkkua olisi.

Onnistuin kuitenkin ensimmäisten kysymysten jälkeen unohtamaan lihalliset himoni ja olemaan haastateltavana loppuun saakka kunnialla.

Olisi toisaalta tehnyt tilanteesta mielenkiintoisen, jos olisin ollut täysin rehellinen ja kertonut:

“Anteeksi haastattelija, mutta minulla seisoo ihan hemmetin rajusti. En pysty nyt ajattelemaan.”

Ja hän olisi kysynyt:

“Anteeksi mitä?! Et kai vain juuri sanonut, että sinulla ottaa eteen?”

“Kyllä sanoin. Kuulit aivan oikein. Sanoinhan minä. Haluaisitko kenties nähdä sen?”

“Nähdä SEN? En halua. En todellakaan halua nähdä sitä. Mitä sinä oikein kuvittelit? Että olisin pyytänyt sinua kaivamaan munasi esiin työhaastattelussa? Ihan vain siitä hyvästä, että paljastit olevasi sairas perverssi? Että haluaisinko nähdä sen? Jumalauta, ukko! Tiedäthän, että sinä olet sairas, hyvä mies. Ja tämä on seksuaalista häirintää. Minä teen tästä ilmoituksen poliisille. Haastattelu on nyt ohi.”

Snap.

Tai entäpä jos hän olisikin vastannut:

“Nähdä sen? Vai niin. Köh-höm... Tilanne ei ole oikein sopiva erektion esittelemiselle, tiedäthän. Mutta toisaalta... En ole nähnyt miehen elintä hetkeen. Eikä tämä niin vakavaa ole. Joten... Miksipä ei.”

“Oho. En odottanut aivan tuollaista vastausta. Rehellisesti sanottuna minua alkoi nyt hieman arveluttaa. Mutta samaan aikaan tilanne tuntuu kieltämättä kiihottavalta. Enpä olisi uskonut tällaista tapahtuvan Netflixin työhaastattelussa. Oletko nyt varma, että haluat nähdä sen?”

“Mutta nyt se vaan tapahtuu ja sinun on parempi hyväksyä asia mahdollisimman nopeasti. Se on omaksi parhaaksesi. Eikä tämä ole enää työhaastattelu. Tulet huomenna koulutukseen. Koulutus kestää aamuyhdeksästä kolmeen saakka, mutta ymmärräthän, että sinun on varattava tähän koko huominen päivä. Onko selvä? Ja nyt näytät minulle munasi.”

“Selvä”, sanon ja kaivan munani esiin.

“Et voi olla tosissasi! Sinä todella teit sen! Kuinka sairas oikein olet?! En olisi ikimaailmassa kuvitellut, että menet tekemään jotain noin typerää! Tiedäthän, että tämä puhelu menee nauhalle?! Jos nauha joutuisi vääriin käsiin, et saisi enää koskaan töitä. Mistään. Ja siinä näytetään myös, kuinka pyydän sinua kaivamaan mulkkusi esiin. Saisin myös potkut! Ja mitä miehenikin sanoisi? Joten… samassa veneessä ollaan. Minun täytyy kai vain sitten poistaa tämä nauha. Onpa silti… onpa komea kulli, täytyy myöntää. Erinomainen, kerrassaan. Ei sieltä pienimmästä päästä missään nimessä, mutta en silti usko, että se on liian suurikaan. Liian suuri nimittäin sattuu, tiedäthän. Kullisi näyttää juuri sopivalta. En malta odottaa, että saan maistaa sitä. Nähdään huomenna kello yhdeksän! Eikä sitten mitään kuivaharjoituksia tänään, tuhmeliini!”