Paska reissu Pariisiin

Jaoin tämän tarinan jo Facebook-seinälläni. Moni tykkäsi, joten räväytin saman stoorin myös blogiini:

Pariisista kotiuduttu Amsterdamiin ja pikkuhiljaa reissuväsymyksestä toivuttu. Oli yksi paskimmista reissuista ikinä.

Lähdin matkaan sillä asenteella, että kyllähän sitä nyt aina jokin yöpaikka löytyy, kuten on löytynyt aina ennen tähänkin mennessä. No Pariisista ei löytynyt. Mulkvistit ranskalaiset eivät halunneet edes puhua kanssani, eikä heitä olisi voinut vähempää kiinnostaa nukkuuko idiootti köyhä turisti kadulla vai viemärissä.

Nukuin sitten ensimmäisen yön aseman rappusilla, seuraavan yön etelä-pariisilaisessa lähiössä sairaalan vieressä syrjäisessä pusikossa riippumatossa ja viimeisen yön Bercy'n puistossa, myöskin riippumatossa. Onneksi ei satanut vettä. Alkuyöt olivat lämpimiä, mutta aamuyöt viileitä. Olin varautunut tähän, mutta uskoin, ettei näin olisi käynyt.

Jalkapallon mestaruusjuhlia varten minä Pariisiin alunperin menin, mutta ei kyllä olisi voinut patonkien mestaruus enää siinä vaiheessa vähempää kiinnostaa kun sen aika oli.

Olin väsynyt ja likainen. Joka paikkaa kolotti. Liian täyden ja painavan repun saumat ratkeilivat ja vetoketjut hajosivat, eivätkä sen taskut pysyneet loppumatkasta enää kiinni.

Olisin ampunut aivoni taivaalle välittömästi, jos ulottuvillani olisi ollut käsiase.

Eniten minua Pariisin kaduilla hortoillessa kuitenkin vitutti se, että minulla ei ollut paljoa rahaa, ei tuloja, eikä mitään tietoa siitä, pääsisinkö vielä joskus johonkin töihin. Olin arvoton ihmisroska koko maailmalle. Vessapaperin tuhlaaja.

Eikä historiani työelämässä ole varsinaisesti kovin mairitteleva. Ei sieltä taida löytyä yhtäkään esimiestä, joka voisi sanoa, että kanssani työskentely on ollut hedelmällistä tai edes mukavaa. Kannattaako minun edes yrittää jatkossa päästä töihin, jos tarjoamani panos on tämä? Pelkkää kuraa.

Olin myös ennen reissua kirjoittanut kahdessa viikossa reilut sata sivua tekstiä manian vallassa, ylitsevuotavalla itseluottamuksella. Ja julkaissut sen. Häpeäni kirjoittamaani tekstiä kohtaan kasvoi väsyneenä ja vitutuspäissäni valtaviin sfääreihin.

Maailma tuntui painavalta. Olla nyt sellaisessa tilanteessa paikassa, jossa kukaan ei piittaa paskaakaan. Eikä kukaan halua edes katsoa sinuun päin saatika puhua kanssasi.

Mietin, että olisi kaikille osapuolille parempi, jos minua ei olisi olemassa. Mutta se olisi aivan liian heppoinen rangaistus tällaiselle rääpäleelle. Jatkoin kävelemistä ja päätin, että et pääse tästä niin helpolla, ryökäle!

Ehkä tuo kokemus Pariisissa teki lopulta ihan hyvää. Ainakin siinä sai tuntuvan opetuksen siitä, että itse on omat hommat hoidettava. Eikä kannata liikaa luottaa siihen, että joku sitten lopulta kuitenkin pelastaa tarpeen tullen.

Kyllä minun kannattaa hakea töihin. Parempi se on yrittää kuin luovuttaa. Historian voi onneksi aina kirjoittaa uusiksi muuttamalla nykyhetken toimintaa. Tämä hetkihän on seuraavan hetken historiaa.

Menen huomenna työhaastatteluun täällä Amsterdamissa IKEA:n varastolle. Sinne kuulema tarvitaan lisäkäsiä. Lisäksi olen sopinut pari muuta haastattelua varmuuden vuoksi, mutta tuo varastohomma kuulostaa nyt hyvältä.

Vietän ehkä pari kuukautta täällä ja sitten vaihdan maisemaa. En tosin tiedä vielä minne. Olen miettinyt Tamperetta, mutta en tiedä miksi. Tai sitten Intiaa. Tuntuu vain, että en Amsterdamissa loputtoman kauaa viihdy.

P.s.

Tapasin viimeisenä iltanani Pariisissa Bercy'n puistossa kolme paikallista muusikkoa, jotka kysyivät olenko kohdannut matkallani mukavia ranskalaisia.

"Olen. Ainakin yhden. Hän päästi minut käymään hotellinsa suihkussa ja vessassa.", sanoin.

"Tuskin oli ranskalainen!", sanoivat yhteen ääneen ja nauroivat remakasti.